Herra Pottunen hammaslääkärissä

Jouduin uudelle hammaslääkärikäynnille tällä viikolla Porvoon hevosklinikalle. Purentaani korjattiin edellisen kerran kesäkuussa ja tällöin myös havaittiin suussani kaikenlaisia ongelmia, joiden seuraamista jatketaan seuraavan kerran marras-joulukuussa, mikäli hajamielinen emäntäni vain muistaa varata minulle uuden käyntiajan. Tällä kertaa en saanut ihan niin paljoa rauhoitettakaan ja pystyin toimenpiteiden jälkeen pitämään jopa kieleni suussa, toisin kuin viimeksi. Näytin kuulemma viimeksi ihan piirretyltä sarjakuvahahmolta roikkuvine kielineni. Minusta loukkaavaa kylläkin rauhoitusainetta liiallisesti nauttinutta mollata tuolla tavoin. No, joka tapauksessa, purenta tuli taas paremmaksi ja eläinlääkäri kehui parantunutta kuntoani, olen nimittäin syönyt hyvin ja treenannut myöskin ja olen mielestäni oikein komeassa kunnossa! Tammatkin tykkää.  Epäili vielä aluksi mokoma eläinlääkäri, että mahani alkaa kasvaa jo liiaksikin, kunnes älysi kokeilla kyljestä. Päähoitajani kyllä sanoi lääkärille, että päärynämäinen muotoni on hieman hämäävä siltä osin, että se indikoi suurempaa mahaa, kuin mitä todellisuudessa onkaan. Niin, että jatkuvaa heinätarjontaa jatketaan onneksi. Fiuh. On kivaa kun hampaat pelaa ja saa syötyä. Syöminen on yksi lempipuuhistani. Harrastan myös toisten hevosten riimujen päästä kiskomista, rapsuttelua ja vähän lännenratsastustakin. Olen onneksi kaikissa edellämainituissa asioissa hyvä. Joudun kuulemma alkamaan suun päivittäiset huuhtelut, jahka saamme sitä varten sopivan struutan. En ole oikein varma miten suhtaudun asiaaan. Mutta herkkunameista joudun kuulemma kokonaan luopumaan, ja sitä en kyllä hyväksy. Saattaakin siis olla, että lännenratsun urani päättyykin tähän. Jos siis työehdot muuttuvat. Toisaalta tuo päähoitajahenkilö kyseli eläinlääkäriltä mahdollisuudesta palkita minua onnistuneista suorituksista (eli siis käytännössä koko ajan) porkkananpaloilla heppakarkkien sijaan ja siihen eläinlääkäri kyllä myöntyi, joten ehkä kokeilen hetken aikaa koenko sen riittävän palkitsevaksi ja viitsikö jatkaa treenejä. Porkkana ei ole yhtä makeaa kuin heppakarkit, joten sitä tulee siis antaa tuplasti. Palkasta en nimittäin ole valmis tinkimään!

Alla olevassa kuvassa odottelen vuoroani pyhäloimi päällä ja harventelen samalla reheväksi äitynyttä pujokasvustoa klinikan pihalla.

Maastakäsittelyä

Opetin tänään myrskytuulta (sekä kohtaloa ja lähes varmaa kuolemaa) uhmaten Emma-tyttöstä maastakäsittelyn jaloihin saloihin. Tuuli taivutti kentän vierellä olevaa pajukkoa täyteen kumarrukseen, mutta silti minä ja apupoikaponini Jemmy opetimme äiti-tytär parivaljakkoa tekemään harjoituksia maasta käsin. Itselleni hommat tietenkin olivat aivan itsestäänselviä ja helppoja, olenhan luonnonlahjakkuus tässäkin lajissa. Ponikin tuntui osaavan asiat opastuksellani kohtalaisesti ja puolentoistatunnin kuluttua myös hoitajaihmiseni Laura (jota Jamminen sai opettaa tällä kerralla) sekä Emma pääsivät hyvin kärryille omista askelkuvioistaan. Yritin kovasti selittää elehtimällä, kuinka tämä on kuin tanssi ja kummallakin on omat askeleensa ja että vastaan heti omilla muuveillani, kun vain ihmisparini ottaa omat askeleensa. Ja kyllä ne sieltä sitten tuli. Harjoittelu on vähän kuin joogaa ja olimme Jammisen kanssa ihan zen-tilassa keskittyneinä ja rentoina, vaikka tuuli puhalsi 11 m/s (epäilen että enemmänkin, sillä pääpalvelijalta lenteli lippis päästä jatkuvasti). Se ei meikäpoikia haitannut, kun piti turvallisesti opastaa vasta-alkajia tanssikuvioiden jaloissa saloissa.
Alla kuvat meistä.
Olen muuten saanut kivasti otettua massaa hammaslääkärikäyntini sekä ahkeran syömiseni ja treenaamiseni johdosta. Aika komeita poikia ollaan molemmat, vai mitä. Tai siis ainakin minä, Pottunen, Jamminen on kuitenkin jo aika vanha, minä taas parhaassa iässä.
Tiistaina on vuorossa uudelleen hammaslääkärikäynti Porvoon hevosklinikalla kun tuo pölhö apulaishenkilö varasi uudelleen ajan sellaisen kidutustoimenpiteeseen. Toisaalta olen kummasti pystynyt syömään edellisen käyntikerran jälkeen triplavauhtia ruokani, että ehkei se ole pahimmasta päästä käyntejä kuitenkaan. Suussani kun on hoitaneen lääkärin mukaan "melkoinen jackpot". Mutta siitä lisää myöhemmin.

Minä olen Pottunen

Rakkaalla hevosella on monta nimeä. Vaikken väkeviä olekaan maistellut, lempinimeni muuttaessani nykyiseen kotiini oli "Kossu". Kossu muuttui ajan saatossa Kossu Possusesta Kottu Pottuseksi ja sitten pelkäksi Pottuseksi tai Potuksi. Ehkä se jonain päivänä muuttuu vielä joksikin järkeväksikin, mutta nykyisen palvelusväen tuntien epäilen sitä vahvasti.

Asun pienellä tallilla maaseudulla neljän muun hevosen kanssa. Naapurissani tarhailee suomenhevostamma Elli, jonka kanssa meillä on viha-rakkaussuhde, ja joka, kuten naiset yleensäkin kokemukseni mukaan, on sangen arvaamatonta laatua. Naapuritarhassa on myös höhlä blondi, Stig från Sverige, sellainen pulska neljävuotias poika, joka vasta opettelee ratsuhommia. Lisäksi naapurissa on tyttöystäväni Matilda, joka on kaunis (tismalleen itseni värinen!) ja ihana. Omaan tarhaani hommasin kesällä oman ponin, Jammisen, mikä oli kyllä kannattavaa, sillä nyt on joku, jolle osoittaa mieltä ja jonka kanssa rapsutella kun tarvetta on. Pidän usein ihmisille näytösluontoisia poninajotilaisuuksia, jotta näkevät, kuka on meidän tallin herra ja hidalgo. Se olen siis minä, Pottunen.
Pidän kovasti ihmisistä ja heidän kanssa seurustelusta. Nautin myös harjaamisesta, paijailusta, halailusta ja rapsuttelusta. Tästä johtuen hommasin itselleni myös sellaisen hoitajaihmisen, Lauran, josta pidän kovasti ja jota en lainaa, esimerkiksi Stigille. Lauran hurmasin luonnollisesti komealla ulkomuodollani ja sulavalla käytökselläni. Sitg från Sverige on rekisteröinyt itsensä muka johonkin rekisteriin tallin viralliseksi pusuturvaksi ("Pusuturpa TM"), vaikka minullakin on ihana pusuturpa. En ole ihan varma miten tuollaiseen rekisteriin pääsee, mutta kun se selviää, niin rekisteröin myös itseni sinne. Olen silti vähän katkera, että tuo ruotsalainen pinkkiturpa ehti ensin!

Harrastan lännenratsastusta ja kilpailen siinä. Omasta mielestäni olen lajissa kuin lajissa erinomainen ja onneksi tuomaritkin ovat huomanneet sen. Kilpailin viime vuonna ensimmäistä kertaa aloittaen 1-tasolta ja pärjäsin hyvin ja napsin rusetteja minkä kerkesin, myös suosikkiani sinivalkoista, koska se on kuulemma paras. Osallistuin viime vuonna myös yksiin 2-tason kisoihin, joissa pärjäsin hyvin 3-tasollakin kilpailevia ratsukoita vastaan. Tällä kaudella aloitin 1-tasolla kisakauteni suorastaan murskavoitolla, minkä jälkeen siirryin herrasmiehenä 2-tasolle ja heti pärjäsin horsemanshipissa. Trailissa tuon ohjastajan kanssa on vielä vähän treenaamista, hän kun ei aina osaa hommiaan. Väittää, ettei ole ilahtunut luontaisesta tavastani askeltaa laukkapuomeja hyvin vapaalla ja sekalaisella tyylillä. Ja pah, sanon minä. Nykyään selviydyn laukkapuomeista 6/10 tapauksista mikä on kuitenkin jo aika hyvin. Koska osaan mennä trailia vapaanakin ja siitä on todistusaineistona videoitakin, on  selkeästi kysymys vain kuljettajan ajovirheistä, ei luontaisista taipumuksistani sählätä.

Pakko kyllä sanoa, että trail-esteistä silta on tällä hetkellä suosikkini, Sain siitä plussaa viimeksi kisoissakin. Menen sitä mielelläni vapaanakin, sillan päältä voin oivasti tähystellä tiluksiani. Maaniseksi väittää tuo kuljettaja minua sillan suhteen, mutta miksi EN menisi sillalle, kun kerran osaan niin hyvin??? Ja kivaa juttua voi toistaa vaikka 10 kertaa peräkkäin. Vakuuttavaa työskentelyä omasta mielestäni.

Tässä kuva minusta sillallani, mistä voitte todeta satumaiset luontaiset trail-lahjani itsekin.